Alexander Hellman
5.10.1858–5.6.1937

Sukuhaaran kuvat

Siinä "Sisaruskirjassa", joka toimi Fredrik Mauritz ja Henrika Carolina Hellmanin lasten yhteisenä kirjeenvaihdon välittäjänä 1910-luvun alkuvuosina, isäni Alexander sanoo: "Työtä ja vaivaa on elämäni ollut". Sellaista hänen elämänsä todella oli, työtä, vaivaa ja vastoinkäymisiä.

Isäni varhimmista vuosista en tiedä muuta kuin, että hän oli syntynyt Ylitorniolla lokak. 5 p. 1858 ja muuttaessaan perheensä mukana sieltä Pyhäjoelle 5 kuukauden ikäisenä putosi eräässä majatalossa sängystä lattialle. Se oli arvattavasti hänen elämänsä ensimmäinen kolahdus, ennustus useista tulevista kohtalon iskuista. Seuraava tuntemani sattui keväällä 1875 isän ollessa 16-vuotias, jolloin hänen oli vastoin tahtoaan lopetettava koulunkäyntinsä. Hän oli silloin ruotsinkielisen Oulun Lyseon 5. luokan oppilas. Ouluun perhe oli muuttanut keväällä 1867 ja 1.9.1869 niin isä kuin hänen 4 vuotta vanhempi veljensä Johan Fredrik (Janne) tulivat oppilaiksi lyseoon, jonka nimi oli silloin Elementarläroverket i Uleåborg. Nyt he olivat molemmat 5. luokan oppilaita, ja jos he tulivat yhtä aikaa koulun 1. luokalle, he olivat hyvin menestyneet opinnoissaan.

Janne oli luokkansa paras ja Alski keskitason oppilas, 13:s 25 oppilaasta. Hänellä olisi siten ollut mahdollisuus suhteellisen nuorena, 19-vuotiaana, tulla ylioppilaaksi – luokan keski-ikä oli näet korkeampi kuin isäni ikä. Hänen isänsä veli, kapt. Karl Adam Hellman oli silloin, keväällä 1875, käymässä Oulussa ja niin veljekset päättivät, että Alski seuraa setäänsä Kuopioon ja siirtyy koulun penkiltä kellosepän oppiin. Tämä vastoinkäyminen nähdäkseni painoi isäni mieltä jatkuvasti. Ehkä se oli osaltaan syynä siihen, että hän antoi meidän jokaisen opiskella, mikäli halusimme, ylioppilaiksi asti ja sen jälkeen täysin vapaasti valita elämänuramme.

Hankittuaan kellosepän tarvitsemaa ammattitaitoa "kisällin vaellusvuosina" niin kotimaassa kuin ulkomaillakin, Venäjällä, Saksassa ja Sveitsissä, isä perusti 23-vuotiaana v. 1881 kellosepän liikkeen kotikaupungissaan Oulussa. Liike sijaitsi Kirkkokadun varrella niillä tienoin, missä myöhemmin Kansallis-Osake-Pankin toimitalo on sijainnut. Pian isää kuitenkin kohtasi ankara isku: vielä samalla 1880-luvulla tulipalo tuhosi huomattavan osan kaupunkia, mm. isän liikkeen.

Samoihin aikoihin isä koki toisenkin vastoinkäymisen. Hänen Anni-siskollaan oli ystävätär nimeltä Edla Erika Åhlberg, Oulun satamamestari Karl Åhlbergin ja hänen vaimonsa Alexandra Ståhlbergin tytär, johon Annin Alski-veli mieltyi, kosien häntä, mutta saaden rukkaset, sillä Edlalla oli toinen mielessä. Myöhemmin Anni kertoi veljelleen, että jos hän uudelleen kosii, niin Edla uskonystävien neuvoa seuraten antaa myöntävän vastauksen. Niin tapahtui ja häät vietettiin Oulussa 19.8.1884. Nuorikko, 20-vuotias, oli sitä ennen saanut päästötodistuksen Oulun ruotsalaisesta tyttökoulusta ja Helsingin käsityökoulusta sekä toiminut välillä 2 vuotta kotiopettajattarena.

Pian nuori kellokauppias avasi uuden liikkeen, senkin Kirkkokadun varrella, mutta nyt etempänä kirkosta. Samassa talossa oli kotimme luullakseni vuoteen 1890, jolloin isä möi kelloliikkeensä. Isänsä pojalleen valitsema ammatti ei kuitenkaan viimeksimainitusta lopultakaan tuntunut omalta oikealta alalta, ja niinpä hän jo vuonna 1887 sai Oulun lääninhallituksessa aluksi ylimääräisen konttoristin toimen ja lopuksi lääninreistraattorin v. 1895, mistä toimesta hän erosi v. 1901, sitä ennen hoitaen v .t.:nä yli 5 v. lääninkirjanpitäjän tointa. Minulle on jäänyt mieleen, että isä pyysi virastaan eroa, koska hän pelkäsi niitä ikävyyksiä, joita silloisista venäläistämispyrkimyksistä voisi koitua lääninhallituksen virkamiehelle, mutta saattoihan syitä olla muitakin.

Isäni oli sitä ennen saanut hoitaakseen erinäisiä muita toimia, joiden turvin hän nyt koetti huolehtia yhä kasvavan perheensä toimeentulosta. Kuten aiemmin isänsä, siten hänkin vuodesta 1887 alkoi toimia yleisenä asianajajana. V. 1894 hän sai isänsä jälkeen "kruununmakasiinin" hoitajan toimen, jota hän oli jo isänsä sijaisena sitä ennen ainakin tilapäisesti hoitanut, tehtävänään maanviljelijäin kruunulle verona ja kymmenyksinä maksettavien jyvien vastaanotto ja huolto. Seuraavana vuonna isästä tuli Suomen Hypoteekkiyhdistyksen Oulun läänin komitean toimeenpaneva jäsen, "kamreeri", jota tointa isä Fredrik Mauritz oli myös sitä ennen hoitanut. Näiden uusien toimien johdosta hän joutui laajasti tekemisiin maanviljelijöiden kanssa, joista hän arvattavasti saattoi saada myös asiakkaita asianajotoimistoonsa. Tähän toimistoon tuli vuosiksi 1905–1906 mukaan isän Kalle-veli, jolla noina vuosina oli toimi Oulussa. Silloin toimisto sai uuden toiminimen "Asioimis- ja Perimistoimisto Veljekset Hellman", joka jäi toiminimeksi Kalle-sedän pian taas muutettua Helsinkiin.

Mutta vaikka isää ei kellosepän toimi kiinnostanutkaan, hän silti toimi tavallaan liikemiehenä myöhemminkin. Isoisäni kertoo kirjeessään 10.2.1894: "Vår affärs ställning har visat sig bättre än vi kunnat tro det. Vi sålde hela vårt varulager åt Illikainen från Pudasjärvi". Tämä liike oli "Pohjolan Tupakkatehdas". Se sijaitsi Isonuudenkadun varrella pappilaa vastapäätä olevassa talossa sen kaksikerroksisessa osassa. Yläkerroksessa asuimme me ja talon yksikerroksisessa osassa isoisä Fredrik Mauritz. Isän huoneisto vuokrattiin kaupan yhteydessä Illikaiselle, mutta "Alski bor quar till den 1 juni". En osaa sanoa, merkitseekö "vår affär", että isoisän ohella liikkeellä oli muitakin omistajia, esim. Janne ja Alski. Siihen viittaisi se, että Otava-nimisen liikkeen, josta samassa kirjeessä sanotaan: "Otavas affärer gå bra", myöhemmin omistivat Janne, Alski ja eräs Pietiläinen-niminen henkilö, joka toimi Otavan johtajana. Hänen jälkeensä hoitivat Otavaa useat muut johtajat, joista eräs kertoi minulle myöhemmin, että ainakin eräs heistä oli toimessaan ollut epärehellinen omistajia kohtaan. Janne ja Alski hyvänuskoisina eivät arvattavasti sitä huomanneet, mutta molemmat he kyllä olisivat kipeästi tarvinneet Otavan kaiken tuoton.

Näihin aikoihin isäni joutui myös kärsimään taloudellista vahinkoa erään kultasepän ja erään räätälin, joita hän oli takaajana auttanut, tehtyä vararikon.

Kesällä 1894 perhe, isä, äiti ja viisi lasta, muutti Isonkadun varrella olevaan ns. Sutisen taloon ja sieltä neljä vuotta myöhemmin takaisin "Pohjolan taloon", nimittäin siihen huoneistoon, jossa isän vanhemmat olivat sitä ennen asuneet, tilavaan kuuden huoneen ja keittiön huoneistoon, johon myöhemmin tuli lisäksi kaksi meille vanhemmille pojille rakennettua ullakkokamaria. Ehkäpä juuri näihin aikoihin isä osti itse talon. Perheeseen kuului kahdeksan lasta, jota paitsi äitimme isä, hiljainen, vaatimaton ukko, innokas ja taitava onkija, oli tullut vanhuuden vuosiksi perheemme jäseneksi.

Tämä uusi kotimme, jossa neljä nuorinta lasta syntyi, muodostui meidän kaikkien yhteiseksi lapsuuden kodiksi, jota me kaikki ajattelemme, kun lapsuutemme aikoja muistelemme. Muistamme ahkeran isämme, joka omassa pienessä työhuoneessaan ahersi aamusta iltaan perheensä hyväksi eli kuten hän itse sisaruskirjassaan sanoo: "Työtä ja vaivaa on elämäni ollut ahkeroidessani viedä eteenpäin lapsilaumaani, kahta tyttöä ja kymmentä poikaani" (v. 1911) "Kyllä tämä meidän talous väkistenkin vetää, monta on suuta syömässä, monta vaatehdittavaa. Seitsemän miehen alkua käy koulua. Sanokaa, milloin isällä ja äidillä länget löysää, kovalle yhä ottaa tasapainossa pysytteleminen" (v. 1912). Mutta uskollisesti auttoi äitimme isäämme kuormaansa kantamaan. Näin sanoo isä hänestä: "Rakas Edlani on ollut ja on yhä korvaamaton apu ja, saatanpa lisätä, tosihyvä tukikin sekä ulkonaisissa että hengellisissä koettelemuksissani. Älykkäänä ja reippaana emäntänä hän on kodin keskipiste" (v. 1911). Sen huomasi kyllä vieraskin. Näin näet eräs luokkatoverini kertoo minulle äidistämme: "Tapasin tämän toimeliaan tädin miltei joka kerran, kun kodissa kävin. Hänestä jäi se kuva minulle, että hänen kädessään oli kodin johto. Hänen valvova silmänsä ulottui kaikkialle. Käytös ja vaatetuskin olivat kertomassa hänen vakavasta uskonnollisesta mielialastaan. Sain sen vaikutuksen, että kodin pojatkin hänen läsnäollessaan vaistomaisesti oivalsivat, että hänellä oli tahtipuikko kädessään, vaikkei hän olisi sitä käyttänytkään näkyvällä tavalla."

Äidissä isämme oli todella saanut uskollisen ja toimeliaan elämäntoverin. Miehensä taakkaa hän koetti sitenkin keventää, että entisaikojen kaupunkilaisten tavoin harjoitti karjanhoitoa. Eräänä aikana samassa talossa sijaitsevassa navetassamme oli viisikin lehmää. Maidosta kuorittiin kerma, jota lähinaapurit kävivät meiltä ostamassa. Kuorittu maito käytettiin kotitaloudessamme. Äitii oli toimelias, temperamentikas kodin keskipiste, isä hiljainen, tunnollinen, vaimonsa johtoon ja järkevyyteen luottava työmyyrä. En muista koskaan nähneeni isää tulistuneena ja kiivaana, ja kuitenkin suuri lasten lauma saattoi ehkä useinkin hänen hermojaan kovasti koetella.

Suurlakon aikaan 1905 isäämme kohtasi ehkä elämänsä kovin isku: hän joutui – kenties hermojen pettämisen, kenties suurlakon järkytysten, kenties erään uskonveljen rakkaudettomuuden, kenties kaikkien näiden syiden takia –muutamiksi kuukausiksi Niuvanniemen mielisairaalaan. Onneksi mielenterveys siellä taas kohentui.

Toinen suuri järkytys isälle – ja tietysti myös äidille – oli äidin silmän sairastuminen syöpään v. 1911, mikä aiheutti silmän menetyksen ja jälkikipuja.

Sisaruskirjassa" (v. 1911) isä sanoo: "Huolia ennen kokemattomia karttuu sitä mukaa kuin poikaparvi kasvaa ja miehistyy". Aten retket valtamerillä ja Amerikassa, muiden veljesten seikkailut myrskyävän Pohjanlahden aalloilla, jonkun huono menestys koulussa, Erkin ja Väinön jääkäriaika Saksassa jne., ne ne olivat huolten aiheita. Vapaussota, johon meitä kuusi kahdeksasta veljestä otti osaa rintamalla tai muissa sotatoimissa, oli varmasti aivan erikoisesti huolta antavaa aikaa. Erkin kaatuminen Viipurin valloituksessa ja sodasta juuri palanneen Reinon hukkuminen purjehdusretkellä olivat raskaan surun aiheita. Mutta suurin ja jatkuvin huoli isällämme, kuten äidillämmekin, oli siitä, että meistä lapsista tulisi "taivaan valtakunnan perijöitä" ja suurin suru, milloin he totesivat, että maailman viettelykset tai epäusko voittivat.

Isä oli kenties jo koulupoikana liittynyt vanhempainsa tavoin laestadiolaiseen herätysliikkeeseen ja avioituessaan hän sai samanuskoisen elämäntoverin. Kun tämä liike vuosisadan vaihteessa jakautui, vanhempamme liittyivät ns. uudestiheränneisiin. En muista, että kotonamme olisi kuitenkaan puhuttu kielteisesti toisinajattelevista, kuten vanhemmillamme ei muutoinkaan ollut halua puhua pahaa ihmisistä: Isän suvaitsevaisuutta todistaa se, että hän suurlakon huolestuttavina päivinä marraskuussa v. 1905 oli mukana, jollei suorastaan aloitteen tekijänä, järjestämässä eri suuntiin kuuluvien uskovaisten yhteisiä kokouksia, mistä hän sai kuulla ankaria arvostelun sanoja eräältä ahdasmieliseltä uskonveljeltään.

Niin alkoi lähestyä elämänilta. V. 1918, isän 60-vuotispäivänä, isä sai seitsemältä täysikäiseltä lapseltaan yhteisen tervehdyksen, jossa he mm. sanovat: "Isä on ahkerasti ahertanut aikoinaan meidän hyväksemme, nyt on meidän asiamme vointimme mukaan tehdä huolettomiksi Isän ja myös ahkeran, toimeliaan Äitmme vanhuuden päivät". Niin isä ehdotuksemme mukaisesti lopetti asianajotoimen ja myi talonsa, hoitaen edelleen vähätöisiä toimiaan ja nauttien lupaamaamme "eläkettä", mutta tähän "eläkkeeseen" isän tarvitsi vain aluksi turvautua.

Neljä vuotta myöhemmin, v. 1922, äiti sairastui tautiin, joka kärsivällisesti kestettyjen kipujen jälkeen vei hänet hautaan. Viimeisiä sanojaan olivat: "Antaa en voi mitäkään, ristis juurehen vain jään. Siinä tahdon anoa alastonna armoa. Nääntyväistä lastasi virvoittaa sun veresi."

Äidin jälkeen isä sai taloudenhoitajakseen Anni-siskonsa. Neljän vuoden kuluttua he muuttivat Turkuun Niilon ja Eevan, Anni-tädin kasvattitytön luo. Isän elämästä siellä Niilo on kirjoittanut näin:

"Elämä Turussa kului vuodesta toiseen rauhallisesti ilman erikoisia sairauksia tai muita mainittavia tapauksia. Kirjeenvaihto isän ja lasten välillä oli lämmintä. Kesäisin isä vieraili voimiensa vuosina toisten lastenkin kodeissa, mutta palasi aina mielellään omaan huoneeseensa Turun kotiin. Hengellisten kirjojen ja lehtien lukeminen kotiväen keskuudessa sekä hengellisten laulujen laulaminen ja samoin soitto tuottivat isälle selvästi nähtävää iloa ja mielen virkistystä. Vähitellen vuodet vanhensivat isää heikontaen ruumiin ja sielun voimia." Halvauksen saatuaan isä joutui yli 10 kuukaudeksi vuoteen omaksi. "Isä oli mallikelpoinen, kiitollinen potilas, kuten hän oli koko elämänsä ajan ihmisten parhaita. Erikoinen ilmiö oli, että hän tahtoi kerran toisensa jälkeen kohota vuoteeltaan lähteäkseen Ouluun". Sinne isä pääsikin, vaikka vasta vainajana. Hän kuoli kesäkuun 5 p. 1937 ja haudattiin perhehautaamme Ouluun saman kuun 13 päivänä.

"Sisaruskirjassa" isä sanoo: "Elämme onnellisina tietäen, että Herra monenlaisten vastusten ja ahtauksien kautta tahtoo vieroittaa sydämen näistä ajallisista ja kasvattaa meitä iäistä elämää varten". Se oli isämme ja äitimme elämän ohjelma ja päämäärä.

Lauri Merikallio
Kirjoitus julkaistu v. 1964 kevätviestin yhteydessä.

Alexander, Alski, Hellman syntyi lokakuun 5. päivänä 1858 Ylitorniolla. Hänen ollessaan viiden kuukauden ikäinen perhe muutti Pyhäjoelle ja kahdeksan vuotta myöhemmin Ouluun. Syksyllä 1869 hän aloitti koulun, Elementarläroverket i Uleåborg, Oulun Alkeiskoulun. Viidenneltä luokalta hän, vanhempien tahdosta, joutui v. 1875 luopumaan koulusta ja meni kellosepänoppiin Kuopioon, josta hän muutaman vuoden kuluttua jatkoi "kisällinvuosiaan" vv. 1880–1881 Pietarissa, Berliinissä ja Sveitsissä.

Oman kellosepänliikkeen hän avasi Oulussa v. 1881 ja hoiti sitä vuoteen 1890. Jo tätä ennen hän alkoi etsiytyä virkamieheksi ja pääsi v. 1887 lääninhallitukseen ylim. lääninkonttoristiksi, v. 1889 vakinaiseksi ja v. 1895 reistraattoriksi. Vt. lääninkirjanpitäjänä hän oli vuosina 1889–1900 useaan otteeseen yhteensä yli viisi vuotta. V. 1894 hän peri isänsä viran kuununjyvästönhoitajana. Lääninreistraattorin virasta hän erosi v. 1901.

Jo v. 1887 hän oli aloittanut asianajotoimiston, jossa . 1905–1906 oli osakkaana hänen veljensä Kalle ja jota hän hoiti vuoteen 1922 asti. Näiden "päätointen" ohella hänellä oli lukuisia sivu- ja luottamustoimia: Suomen Hypoteekkiyhdistyksen Oulun lääninkomitean toimeenpaneva jäsen hän oli v:sta 1895, Sionin Sanomain aputoimittaja 15 vuotta, Oulun Teollisuudenharjoittajain Eläkelaitoksen puheenjohtaja 10 vuotta, Suomen Lähetysseuran Laestadiolaisen haaraosaston päätoimikunnan puheenjohtaja vuodesta 1907 sekä Oulun kirkkovaltuuston jäsen vuodesta 1916.

Avioliiton hän solmi 19.8.1884 Edla Erika Åhlbergin kanssa. Täytettyään 60 vuotta v. 1918 ja Edlan kuoltua v. 1922 Alski vähitellen luopui toimistaan. Hänen taloudenhoitajakseen tuli häen sisarensa Anni. V. 1926 molemmat muuttivat Turkuun Alskin nuorimman pojan Niilo Merikallion ja häen vaimonsa, Anni Hellmanin kasvattityttären Eeva Merikallion luokse. Alski Hellman kuoli Turussa kesäuun 5. päivän 1937; hänet haudattiin Ouluun saman kuun 13. päivänä.