Anna Hellman
13.3.1863–11.6.1945
Sukuhaaran kuvat
Fredrik Mauritz ja Henrika Carolina Hellmanin lapsista seitsemäs, keskimmäinen, Anna oli syntynyt Pyhäjoella, jossa Fredrik Mauritz oli kruununnimismiehenä, maaliskuun 13. päivänä 1863 ja hän kuoli Turussa kesäkuun 11. päivänä 1945, siis 82- vuotiaana. Käytyään Oulussa ruotsalaista yksityiskoulua hän kotonaan hoiti taloutta vanhempiensa kuolemaan saakka ollen kuitenkin vuosina 1901–1904 lastenseimen johtajattarena. Äitinsä kuoltua Anni johti Oulun Valkonauhan turvakodin toimintaa vuosina 1908–1909 saaden tehtäviensä tunnollisesta täyttämisestä ja sekä pienten että isojen hoidokkiensa taitavasta käsittelystä erityistä tunnustusta. Sen jälkeen Anni oleskeli sukulaisperheissä, aina siellä, missä häntä eniten tarvittiin. Kun sisaruksia oli 13 ja heistä useilla isot perheet, Annia kyllä tarvittiinkin sairauden, kuoleman, orpouden tai muun hädän takia. Elämänsä viimeiset 17 vuotta Anni vietti Turussa Niilo ja Eeva Merikallion – siis veljensä pojan ja kasvattityttärensä – kodissa, jossa myös Niilon isä Alski asui. Halvauskohtauksen katkaistua hänen elämänsä hänet haudattiin Ouluun sukuhautaan maaliskuun 19. päivänä 1945.
Suuren kodin hoidossa oli vanhemmilla, etenkin äidillä, suuri apu Anni-tyttärestään, sillä hän oli ruumiillisen työn innokas ahertaja eikä hän kaihtanut työn laatua, vaan kävi käsiksi kaikkeen, mitä kaupunkioloissa eteen sattui. Anni se oli myös, joka huolehti muutoista Hietasaaren kesähuvilaan kantaen vaivojaan säästämättä tavaroita veneeseen. Usein hän tällöin valikoi itselleen raskaimmat kantamukset.
Oulun oloja, lapsuuden unohtumattomia aikoja muistellessa kertoo Oskari Hellemaa Anni-siskon kotikoulusta. "Se oli siihen aikaan kun kukko muni aapisen väliin piparikakkuja vain silloin, kun oppilas osasi läksynsä. Anni se ohjaili meitä nuorimpia kärsivällisesti aakkosten ohella myös elämän kaidan tien vaeltamisessa teroittaen yhä uudestaan: Ei saa milloinkaan suuttua!"
Oskari Hellemaa kertoo edelleen: "Kun talvinen työpäivä oli päättynyt ja pappa koonnut paperinsa, tiesi se sitä, että illan tavanmukainen yhdessäolon hetki oli esillä mieliä lämmittäen ja virkistäen. Silloin vaikenivat maalliset asiat ja esille otettiin Lutheruksen postilla ja raamattu. Juhlallisuutta ylensivät myös virret ja hengelliset laulut, joista kaikki paljon pidimme. Taffelipianon ääreen istuutuen huolehti Anni niiden säestämisestä. Silmät hänellä olivat heikot, mutta korvat sitäkin tarkemmat, niin että hän pilkkopimeässäkin osasi soittaa. Isälle erikoisen rakas lienee ollut seuraava laulu, koskapa hän usein vesissä silmin sitä hartaudessaan kuunteli: Ack ofta under dagens strid jag hör en röst så ljuv och blid, som viskar: räds ej, det är jag, din kraft skall vara som din dag. (Pilgrimssänger 186) Annilla oli myös kirkas lauluääni ja milloin niin pyydettiin, oli hän valmis nöyrästi ja vaatimattomasti esittämään yksinlauluakin."
Nuoruudessaan Anni oli kokenut oman traagisen rakkaustarinansa. Vanhempainsa tahdosta hänen oli näet purettava kihlauksensa. Tapahtuma jätti syvät jäljet hänen mieleensä. Jumalan kädestä hän kuitenkin otti tämänkin kokemuksensa. Anna-Liisa Hyry on aikoinaan kertonut Anniin liittyvän tapauksen – lieneekö se sama kuin edellämainittu, on epäselvää – joka lienee tapahtunut Anna-Liisan ollessa 7–8-vuotias ja Annin siis n. 40-vuotias. Koko suuri suku oli kokoontunut Victor Hellmanin kotiin. Syynä oli se, että piti yhteisesti neuvotella ja päättää, miten Anni-sisko vastaa saamaansa kosimakirjeeseen. Neuvottelun tulos oli kieltävä vastaus. Mutta silloin joku läsnäolijoista arveli, että säädyllisyys ehkä sittenkin vaati toisenlaista ratkaisua ja sen vuoksi kysyi: "Ha ni redan ta't om hals varann?" Ei, ei tietenkään, ja asia loppuikin siihen, että jompikumpi Rehnbäckin enoista purskahti nauramaan. Minkähän vuoksi, ihmetteli pikku Anna-Liisa. – Tämä kerrottuna siksi, että se kuvaa tuon ajan ajattelutapaa ja Annin kohdalla naisen asemaa tuolloin. Anni ei sitten mennyt naimisiin lainkaan ja kun häntä ei koulutettu mihinkään ammattiin, hänen elämänsä muodostui aivan toisenlaiseksi kuin nykyaikaisen virkanaisen.
Annin elämä oli kuitenkin rikas ja hän sai tuntea olevansa tarpeellinen. Auttamisesta tuli hänen kutsumuksensa ja hän oli aina valmis lähimmäisiään palvelemaan. Niinpä saivat useat sukulaisperheet, kuten Alskin, Oton ja Lenna Reinilän kodit, nauttia Annin avuliaisuudesta milloin talouspuolella, milloin vanhusten, sairaiden tai lasten hoitajana.
Kuten kaikki tiedämme, Annin lapsuudenkoti oli kristitty koti, mutta jo nuorena hän sai kokea myös omakohtaisen ratkaisun hengellisessä elämässään. Hänestä voidaan sanoa, että hän oli "todellinen israelilainen, jossa ei ole vilppiä". Parhaiten voivat tämän todistaa ne, jotka elivät hänen lähellään. Hän oli myös nöyrä ihminen, valmis pyytämään erehdyksiään anteeksi, mutta valmis myös anteeksi antamaan. Anni sanoi itse omistavansa kiivaan luonteen, mutta Jumalan koulussa hän oli oppinut itsensä hillitsemisen suuren taidon ja kulki meidän keskellämme aina hillittynä ja hiljaisena. Mutta hän oli myös valoisa ja huumorintajuinen, ja hänen laskiessaan leikkiä hänen naurunsa oli hersyvää ja tarttuvaa.
Annin elämänkatsomus perustui raamattuun ja syvästi heränneen uskonelämän kokemuksiin. Jumalan sanasta, varsinkin Paavalin kirjoituksista hän ammensi voimaa ja virkistystä sielulleen kertoillen 1öytämiään jumalallisia totuuksia muillekin. Hänellä oli lämmin ja rakastava sydän etenkin köyhiä ja kärsiviä kohtaan. Hän ei etsinyt ylhäisten seuraa, vaan, kuten hän itse sanoi, viihtyi parhaiten juuri unohdettujen ja yksinäisten parissa. Heidän kanssaan hän keskusteli uskon asioista, lohdutti heitä heidän monissa huolissaan ja murheissaan sekä antoi myös aineellista apua. Hän todella "iloitsi iloitsevien kanssa ja itki itkevien kanssa", kuten raamattu kehoittaa. Hänellä oli kuuntelemisen jalo taito. Hän muisteli äitinsä lausetta, että hänen kotinsa oli kodittomien koti ja uupuneiden majatalo. Täti itse seurasi äitinsä esimerkkiä. Tällaisista avun tarpeessa olijoista mainitsee Eeva Merikallio mm. Manda Mehtosen, Uhlbeckskan, Rundelinskan ja Pirneskan.
Annin kerran vieraillessa Uskelan pappilassa Valma Heikinheimo, joka ihaili häntä suuresti, kysyi häneltä, oliko hän koskaan tuntenut oloaan hankalaksi vieraissa oloissa. "Ei", sanoi Anni, "olen mukautunut kaikkialla olosuhteisiin, joissa minua on tarvittu, kyllä minä voin nukkua sellaisessakin huoneessa, jossa ilma on tunkkainen." Ei mitään itselleen, kunhan vain voi palvella muita. Suuri lämminsydämisyys säteili hänestä. Senpä vuoksi jotkut hänen hoitamansa lapset kiintyivät häneen jopa enemmän kuin äitiinsä.
Annin avuliaisuus tuli näkyviin siinäkin, että hän v. 1898 otti kasvatikseen muutaman kuukauden ikäisen Eeva Määtän, jonka isä oli jäänyt leskeksi viiden pienokaisen kanssa. Eeva Määttä, josta sittemmin tuli Niilo Merikallion puoliso, kertoo: "Jumalan suuren rakkauden ja huolenpidon näen siinä, että Täti otti minut lapsekseen... Hän oli todella minulle kuin paras äiti. Hän laski perustuksen ja antoi suunnan koko myöhäisemmälle elämälleni. Miten äärettömän paljon olen saanut juuri hänen kauttaan sekä ajallista että iankaikkista hyvää. Tästä kaikesta tahdon aina Jumalaa kiittää ja siunata Tätini rakasta muistoa."
Eeva Merikallio kertoo edelleen: "Täti oli myös taitava kasvattaja. Se ilmeni monin eri tavoin. Muistan varhaisesta lapsuudestani erään tapauksen. Olimme olleet jossakin kylässä ja minä leikin talon lasten kanssa kauniilla paperinukeilla. Ne olivat niin kovin mieluisia ja niinpä lähtiessämme pistin niistä muutamia taskuuni. Ne ikäänkuin polttivat taskussani ja kotiin tultua minun täytyi kertoa tädille koko tapaus. Niinpä sitten lähdettiinkin kylään takaisin tunnustamaan ja anteeksi pyytämään tekoani: Se oli niin hyvä opetus, etten sitä koskaan unohda. Näin täti kylvi hyviä totuuden ja rehellisyyden siemeniä lapsen sydämen peltoon ja vaali aina omantunnon puhtautta. Kun tulin isommaksi ja maailma alkoi houkutuksineen vetää puoleensa milloin minnekin, ei täti koskaan jyrkästi kieltänyt, vaan sanoi: Sinä tiedät, mikä on minun toivomukseni, mutta tee itse valintasi." – Oli onnellista, että Anni sai lopulta oman kodin Eevan ja Niilon kodissa. Siellä hän jakoi heidän kanssaan ilonsa ja surunsa ja sanoi nöyrään tapaansa olevansa iloinen, että heillä riitti vielä rakkautta hänellekin.
Vielä yli 70-vuotiaana, kolmisen vuotta ennen Alskin kuolemaa, hän kutsui luokseen Turkuun vielä elossa olevat veljensä, Oskarin, Kallen ja Oton – ja Alski oli tietysti myös mukana. Valituin sanoin, jotka uhkuivat tapaamisen välitöntä iloa, sisar Anni lausui veljensä tervetulleiksi näihin yhteisiin seurustelutilaisuuksiin teroittaen sitä, että tämä kauan kaivattu hetki oli omiaan lujittamaan siteitä sisaruspiirissä. Harras toivonsa oli, että kerran saisimme kokoontua karitsanistuimen ympärillä. Tämä sisaren välittömällä antaumuksella esitetty muodoltaankin kaunis sydämenlaulu löysi sijansa veljien sisimmässä, jääden soimaan kokouksen pohjasäveleksi," kertoo Oskari Hellemaa.
Loppuun asti voimiltaan harvinaisen virkeänä ja työintoisena Anni säilyi, kunnes viikon kestäneen sairauden jälkeen, halvauksen kohtaamana, nukkui hiljaa Vapahtajansa turviin.
On sanottu, että jos olisimme katolilaisia, Anni-tädissä olisi ollut ainesta pyhimykseksi. Saakoon hänen valoisa muistonsa kehottaa meitä, jotka tunsimme hänet henkilökohtaisesti, ja nuorempaakin polvea seuraamaan hänen esimerkkiään ja asettamaan askeleemme Kristuksen jalan jälkiin.
Osk. E. Hellemaan kirjoitus Suviviestissä v. 1963 täydennettynä Eeva Ovaskaisen, Anna-Liisa Hyryn ja Anna-liisa Heikinheimon muistelmilla.