Augusta Heikel
25.6.1851 – 27.9.1930
Sukuhaaran kuvat
Hän – äitini – oli luonteeltaan rauhallinen, optimisti, juhlallinen. Isä, Karl Abiel Heikel, hätääntyi herkästi varsinkin lasten sairastuessa, mutta äiti säilytti rauhallisen, toivorikkaan mielen. Hän näki asiat melkein aina valoisalta kannalta. Anna-serkku liäsää tähän kertomuksen: Kerran Jyväskylässä ollessa Augusta-täti tuli pihalta sisälle, istuutui tuolille ja lausui: "Kertovat, että Elsa on pudonnut jokeen, menkääpä katsomaan".
Äitini oli vähäsanainen. Siitä kai johtuu, että hänen lapsuudestansa ei ole nuoäremman polven tietoon säilynyt monta kertomusta. Ne pienet tarinat, mitä tiedämme, eivät oikeastaan kuvaa hänen luonnettansa, vaan ovat paremminkin ajankuvauksia. Mutta häätarina on kuitenkin muistiinmerkitsemisen arvoinen. Siihen aikaan ja vielä paljon myöhemminkin oli tapana, että häätalon ikkunan alle kertyi ihmisiä, jotka huuäsivat "morsianta". Silloin oli morsiamen esiinnyttävä ikkunan luona kukkeudessaan yleisön ihailtavana. Niinpä myöskin maaliskuun viimeisenä päivänä 1870 oli 18- vuotiaan Augusta Hellman-Heikelin tultava Oulussa Kajaaninkadun 9:ssä sijaitsevan kotinsa ikkunaan nähtäväksi. Gardiinit vedettiin syrjään ja molemmat siskot, 17-vuotias Betty ja 13-vuotias Majken seisoivat morsiamen molemmin puolin kynttilöillä valaisemassa ison siskon hääasua – yleisön hurratessa. Ketä sitten yleisöön kuului? Niin, siellä oli mm. kaksi nuorta miestä, veljekset Edward, 20-vuotias, ja Wilhelm, 18-vuotias, joita ei niinkään paljon kiinnostanut morsian kuin nuo nuoret kynttilätytöt kauniine hymykuoppineen. Ja seuraukset ovat muodostuneet laajakantoisiksi. Hetken työ tuhatvuosihin vaikuttaa – . Mutta tytöt eivät aavistaneet tapauksen merkitystä. He vain hyvillä mielin seuraavana päivänä kertoivat tovereilleen: "Nu ha vi alla Hellmanska flickor blivit svägerskor". Ja tottahan se olikin eikä aprillipuhetta.
Äitini ei harrastanut hempeitä tunteenilmaisuja. Vieläpä hellät sanatkin olivat verraten harvinaisia. Helmi-sisko muistaa äidin sanoneen: "Minä olen päältä kylmä, mutta sisältä lämmin". Tuo sisäinen lämpö ilmeni kyllä omaisille riittävän usein käytöksessä.
Sopivissa tilaisuuksissa hän iltaisin soitti ja lauloi hengellisiä virsiä lapsillensa, jotka olivat menneet levolle. – Kauniissa hengellisissä puheissa usein pidetään selviönä, että hurskas äiti on opettanut lapsensa rukoilemaan ja jo varhain sovitellut pienokaisen kädet ristiin. Tällaisia muistoja ei meillä ole. Ilmeisesti äidin olisi ollut vaikeata pukea ajatuksiansa sanoiksi yhteisessä rukouksessa.
Juhlallinen luonteenpiirre herätti toisinaan vierasten huomiota erikoisessa määrin. Jotkut aivan säikähtivät. Joskus taas vieraat takana päin pitivät hauskaa, nauroivat. Eräässä valokuvassa äiti koko olemukseltaan suuresti muistuttaa silloin vielä tuoreessa muistissa olleen kuningatar Victorian ruhtinaallista hahmoa.
Kasvatus, minkä vanhemmiltamme saimme, oli lempeä. Rangaistuksia ei harrastettu. Lapsi saattoi suorastansa tulla yllättyneeksi, kun ei rangaistu. Vanhempiemme puheista saimme tietää, että tämä johtui lähinnä siitä, kun he syvästi tunsivat oman virheellisyytensä ja siksi ymmärsivät lastenkin vikoja. Myös he esiintyivät aina yksimielisinä erikoisesti juuri kasvatusasioissa. Vasta jälkeenpäin olen ymmärtänyt, että he kyllä todellisuudessa olivat eräissä tapauksissa eri mieltä. –Uskonnollinen kasvatus tapahtui esimerkin avulla. Kun näimme, että Jumalan armo oli vanhemmille aina suuriarvoinen, opimme käsittämään itsekin sitä tarvitsevamme. Kotihartautta pidettiin myös melko säännöllisesti. Missään asiassa ei pakkoa harjoitettu. Syvimmän vaikutuksen on minuun jättänyt se, kun äiti pyysi minulta anteeksi "kärsimättömyyttänsä", – mielestäni en ollut havainnut, että äiti olisi ollut kärsimätön. – Kun olin lapsi, kuulin kerran kodin palvelijain keskenään ihmettelevän: "eihän täällä kasvateta lapsia ollenkaan, muut herrasväethän kasvattavat kovasti". Tämäkin on todistus saamamme kasvatuksen aitoudesta. –Hyvätkin kasvattajat sentään voivat erehtyä. Äitimme kasvatuksellinen erehdys oli siinä, että hän nauroi hellästi rakastamansa lapsen kujeille. Muitakin vajavuuksia tietysti oli. Kun kasvatuksen tavoite aina oli sisäisten arvojen piirissä, jäivät ulkonaiset seikat liiaksikin syrjään. Aikuisena rohkenin kerran äidille mainita, että kaunista käytöstä ja tapoja meille ei ole paljoakaan neuvottu. Äiti ei ollenkaan pannut huomautustani pahakseen, vaan oli heti valmis vastaamaan: "Kuinkapa olisimme voineet neuvoa, kun emme itsekään osanneet".
Yhdentoista lapsen äidillä oli varmasti enemmän työtä ja huolta, kuin nykyään osataan aavistaakaan. Sitä ajatellessa käy ymmärrettäväksi, että äidin harrastus ei ulottunut suureen maailmaan, vaan rajoittui omaan kotiin, jopa liiankin yksipuolisesti. Hän eli meille.
Hannes Heikinheimo
Kirjoitus julkaistu Viestissä N:o 7 v.1954.